Tiedättekö sen ihmisen joka hymyilee jatkuvasti, ei koskaan valita mistään ja etsii kaikesta väkisin positiivisia puolia? Minäkin olen ollut joskus hän. Samoin monet ihmiset, joihin olen tutustunut henkisen kasvun polullani. Joidenkin kanssa olemme jutelleet aiheesta ja tulleet siihen tulokseen, että yltiöpositiivisuus on usein jonkinlainen vaihe heräämisen ja henkisen kasvun polulla. Kun herää siihen, että on itsenäinen olento eikä vain osa joukkoa, itse vastuussa itsestään ja omasta onnestaan, lähtee helposti "ylisuorittamaan onnea".
Hymy voi toimia suojakuorena. Leveän hymyn taakse on helppo kätkeä oma tuskansa ja haavoittuvaisuutensa. Kaikki asiat voi vääntää muiden kanssa vitsiksi, jottei niitä joutuisi oikeasti kohtaamaan. Pakeneminen, se on harmittavan yleistä. Ylitse menevä positiivisuus on oiva keino paeta todellisuutta ja suojata omaa sydäntään.
Edelleenkin minulla on positiivinen asenne elämää kohtaan, mutta sen määritelmä on muuttunut. Se tarkoita sitä, että hymyilisin jatkuvasti tai etsisin kaikesta väkisin positiivisia puolia. Tai sitä, että kuunnellessani muiden murheita yrittäisin saada heidät väkisin näkemään positiivisia puolia. Voin antaa erilaista näkökulmaa, mutta en tyrkytä positiivisuutta. Jokaisella ihmisellä on oikeus velloa omassa p*skassaan välillä, se on jopa tarpeen. Silloin ystävän tehtävä on kuunnella. Ei tarvitse sanoa mitään erikoista, ei tarvitse tyrkyttää neuvoja. Usein ihmiset ovat vain sen tarpeessa, että heitä kuunnellaan. Oikeasti kuunnellaan. Siinä vaiheessa kun p*skassa on vellottu riittävän kauan, on ystävän tehtävä herätellä, nostaa ylös. Mutta vellomiseen on annettava oma aikansa.
Onnellisuus ei ole suoraan riippuvainen positiivisuuden määrästä. Minä koen olevani onnellinen, vaikka koen päivittäin negatiivisia tunteita. Tunnen vihaa, ärtymystä, suuttumusta, surua, pettymystä. Annan kaikkien tunteiden tulla, enkä oikeastaan edes kategorioi niitä negatiivisiksi (kirjoittaessa on vain helppo käyttää määritelmää "negatiiviset tunteet" sillä silloin kaikki ymmärtävät mitä tarkoittaa). Se ei silti estä minua olemasta onnellinen. Koen enemmänkin, että mitä aidommin annan kaiken tulla, sitä onnellisempi voin olla. Mitä enemmän käsittelen itsestäni kumpuavia, kaikenlaisia tunteita, sitä paremmin tunnen itseni. Sitä aidompi voin olla, itselleni ja muille, ja aitous jos mikä tuo helpotusta ja onnellisuutta.
Kuten jokaikisessä asiassa, myös positiivisuudessa pitäisi pyrkiä tasapainoon. Jotta voimme kasvaa ehjäksi ihmiseksi, myös negatiivisille tunteille on annettava tilaa. Hyvä ohjenuora itselläni on; silloin kun positiivisuus tulee itsestään, se on aitoa ja hyväksi. Silloin jos sitä yrittää pakottaa, se kannattaa pudottaa äkkiä pois, jotta se mikä yrittää puskea esiin, pääsee näkyville.
Magic & Moonlight
